Kotona taas

Firenzen lentokenttä lähtöpäivänä.

Viimeistä viedään. Nimittäin blogikirjoitusta. Palasin Suomeen lopullisesti viime tiistaina, ja loppuviikko onkin mennyt ihmisiä tapaillessa sekä parit syntymäpäivät ja läksiäiset vietellen. Paluu Suomi-elämään ja sen rutiineihin on tapahtunut mutkattomasti. Olen myös palannut yliopistolle ja töihin, ja kummallisella tavalla tuntuu, että en olisi poissa ollutkaan. Kaikki on niin ihanan tuttua ja turvallista, muuttumatonta. Ehkä olen itse muuttunut vähän, en tiedä. Ainakin oppinut hoitamaan käytännön asioita äärimmäisissä olosuhteissa...

Paluuseen liittyvien järjestelyjen hoito sujui itse asiassa yllättävän kivuttomasti, jos ei oteta huomioon kahden eri toimiston aukioloaikojen kanssa pelaamista. Ensin piti siis mennä Novoliin palauttamaan opiskelijakortti ja rekisteröimään tentit, ja se sujuikin nopeasti. Lopuksi piti kuitenkin vielä allekirjoituttaa läsnäolotodistus oman tiedekunnan kv-toimistossa, joka on auki vain kolme kertaa viikossa. Sain todistuksen maanantaina, ja vielä samana päivänä lensin kotiin. Tuntui haikealta, mutta samaan aikaan ihanalta. Jatkolentoa Munchenissa odotellessa tajusin ensimmäistä kertaa kunnolla, että Italia ja italian kieli on nyt jätetty taakse. Silti sanoin kahvilan myyjälle vaistomaisesti grazie. Milloinkohan se unohtuu.

Viimeisellä viikolla Firenzessä yritin tehdä kaikkia niitä asioita, joita en ollut aikaisemmin jostain syystä ehtinyt, nähdä ihmisiä viimeistä kertaa, kävellä katuja puolihaikeana ja jo etukäteen nostalgisena. Firenzessä oli meneillään Pitti 2015-niminen muotitapahtuma, jossa kävimme pyörimässä, upean aurinkoisena sunnuntaina taas teimme retken Fiesoleen. Hyvä, että ehdin sinne edes kerran, useamminkin olisin kyllä voinut käydä. Bussimatka Firenzestä kestää n. 15 minuuttia, ja perillä odottaa suloinen kylä kirkkoineen ja kaupunginmuseoineen (ilmainen!) kukkuloiden keskellä. Fiesolen näköalatasanteelle pääsee myös kiipeämään, ja sieltä on melkein Piazzale Michelangeloakin paremmat näkymät kaupungin yli.

Fiesolen näköalapaikalla.

Saatiin ihan mukava sää!

Kävimme tyttöjen kanssa myös viimeisillä aperitiiveilla ja pizzoilla, näin kämppikset viimeistä kertaa, suljin huoneeni ja asunnon oven viimeistä kertaa, koko viikko oli yhtä viimeistä. Nyt kun olen ollut Suomessa melkein viikon, koko vaihtokokemusta voi katsella vähän kauempaa. Vasta nyt tajuta kaiken kokemansa ja näkemänsä kunnolla. Tärkeimpänä kielitaidon paraneminen, sekä italian että englannin. Oli mahtavaa tutustua uusiin ihmisiin, oppia toisten kulttuureista ja luoda kontakteja (mahdollisia tulevia sohvasurffailupaikkoja!) ympäri Euroopan. Sain kokea vieraassa maassa asumisen, sain ostaa kaupasta tiskiainetta, maitoa ja leipää niin kuin paikalliset. Saatan olla rohkeampi ja itsenäisempi kuin ennen lähtöä, ja ennen kaikkea Suomen byrokratiaviidakko tuntuu Italian jälkeen lastenleikiltä. Opin sietämään epävarmuutta ja epätietoisuutta, opin odottamaan. Maistoin uusia makuja, eksyin ja löysin. Kävelin kenkiä piloille, näin karamellin värisiä taloja, kiipesin kukkuloille, hajotin sateenvarjon, join aperitiivin jos toisenkin, sain vieraita, pudotin avaimet kaivoon ja ongin ne, näin ihmeiden aukion, vietin joulua, sain yliannostuksen pizzasta ja pastasta, jonottelin, odottelin, ikävöinkin. Koko vaihtoaika kului käsittämättömän nopeasti.

Ja nyt olen tässä. Muutama Italian muisto kirjahyllyssä, kuvia koneella, numeroita puhelimessa, uusia vaatteita hankittuna, hetkiä ja kokemuksia, silti kaikki niin kuin ennenkin.

Paras matkakohde on koti.

Viimeinen gelato.

Viimeiset kahvit.

Viimeinen salaatti.

Viimeiset Margheritat.

Pitti 2015.

Firenze on keltainen.